Perheen perustamista ja pohdiskelua vanhemmuudesta. Elämää lapsettomuushoitojen jälkeen. Lapsiperheen arki astui taloon 6 vuoden odotuksen jälkeen kun meistä tuli sijaisperhe Pienelle. Taas haaveillaan perheenlisäyksestä, tavalla tai toisella.
"En voi itse mennä enää tuohon tilaan. Minulta puuttuu kohtu. Kun ei ole kohtua, pitää olla kaikkea muuta vähän enemmän." (Onnen tunti)
Viestiä voi laittaa myös osoitteeseen saavirkku(a)gmail.com
Tänä viikonloppuna selasin taas pitkästä aikaa PNG:n sarjakuvakirjaa Maailma mustavalkoinen, huomasin tiedostavani alkavan simpukkaviikon ja lapsettomuus on pyörinyt mielessä. Ristiriitaisen olostani tekee tietoisuus siitä, että Pienen äiti on samaan aikaan "lapseton" kun minä saan hoitaa ja seurata Pienen kasvamista. Tilanteeseen on erittäin painavat syyt, mutta silti osaan ehkä liiankin hyvin kuvitella miltä bioäidistä saattaa tuntua. Kaikesta huolimatta.
Kustantajan sivulla oli osuva esittelyteksti kirjasta Ei kenenkään äiti:
"Jossain vaiheessa on vain pakko yrittää hyväksyä, ettei lapsia tule. Koskaan.
”Se on mukana töissä, kotona, lähikaupassa, lomamatkoilla, häissä ja hautajaisissa – vuoden jokaisena päivänä. Sen takia minua nöyryytetään osallistumaan sätkynukkeleikkiin, jossa puikoissa on milloin lääketiede, milloin sosiaaliviranomaiset – ja minun pitää vain olla onnellinen, että saan ruotia elämääni pohjamutia myöten, vaikka oikeasti mieleni tekisi potkaista jokaista vastaantulevaa pallomahaa.”
Lapsettomuus kietoutuu elämään kuin mustekala: ei ole paikkaa eikä hetkeä, johon sen lonkerot eivät ulottuisi. Edes hedelmöityshoidot tai adoptioprosessiin lähteminen eivät takaa sitä, että jonain päivänä lastenhuoneen pinnasängyssä nukkuu tuhiseva käärö. Pariskunnat ja yksin lasta toivovat joutuvat pohtimaan, mihin kaikkeen he ovat valmiita saadakseen oman lapsen. Voiko elämän tarkoitus ylipäätään löytyä muualta kuin iltasatuhetkistä tai lapsiperheen lauantaisaunasta? Onko kyseessä enemminkin piinaava pakkomielle, josta voi opetella päästämään irti? Entä mitä tapahtuu, jos unelmasta tulee totta – mutta todellisuus onkin ihan jotain muuta kuin on kuvitellut?
Ei kenenkään äiti -kirjassa lapsettomuudestaan kertoo viisitoista eri-ikäistä suomalaisnaista ja -miestä. Kirjoittajia yhdistää sama kohtalo, yksi elämän käsittämättömimmistä epäoikeudenmukaisuuksista, mutta sen äärellä jokainen heistä on päätynyt omanlaiseensa ratkaisuun. Tarinansa kirjassa kertovat esimerkiksi julkisesti lapsettomat Satu Taiveaho ja Eila Tiainen, adoptiotyttären äiti Anna Pihlajaniemi, ilman kohtua syntynyt Milla Mäntylä, kahdenkymmenen lapsettomuusvuoden jälkeen downtyttären saaneet Leena ja Risto Oksanen, lapsettomuushoidot vaimonsa kanssa läpikäynyt Esa Kynäslahti, yksin lasta toivova Kaisa Suominen sekä lapsenlapseton Pirjo Lääperi.
Vaikka lapsettomuus koskettaa joka viidettä suomalaispariskuntaa, se on usein liian yksityinen ja kipeä asia jaettavaksi. Ei kenenkään äiti -teoksessa kirjoittajat avaavat rohkeasti sisimpänsä, ja kirja kasvaa pysähdyttäväksi kuvaksi lapsettomuudesta nykypäivän Suomessa."
Ylen aamu-tv: Ei kenenkään äiti - kokemuksia lapsettomuudesta
Vihdoin sain käsiini Vuoden mutsin ja olen nauranut, hihittänyt ja repeillyt sen kanssa muutaman illan. Vaikka teknisesti ottaen en ole vauvavuotta suorittanut, niin alle vuoden ikäisen sijaislapsen tulo taloon ajanee saman asian. Eihän ne jutut olisi muuten niin ratkiriemukkaasti naurattaneet?
Erityiskiitos mutseille sydäntäni lämmittävästä lapsettomuuslinkki-vinkistä maailmamustavalkoinen.
Kirjaa odotellessa jo seurasin vuoden mutsi -blogia ja mietin että mistä salaliitosta lapsettomia vastaan siellä puhutaan... takakansi selvensi asiaa hyvin: "Lapsiperheissä tapahtuu esiripun takana paljon asioita, joista ei puhuta." "Naistenlehdet oikeuteen: elämä menee monelta osin pilalle, totuutta on photoshopattu!" "Vauvamaailmasta on helppo järkyttyä, jos nainen ei löydäkään itsestään hehkuvaa odottajaa, ammattimaista ponnistajaa ja seesteistä imettäjää."
En osaa sanoa miten olisin itse ottanut kirjan silloin kun suru lapsettomuudesta oli synkimmillään. Jossain vaiheessa olisin silmää räpäyttämättä vaihtanut suruni 9kk oksentamiseen, koliikkivauvaan, univelkaan sekä vauvavuoden ajankäyttö- ja parisuhdeongelmiin. Siitä huolimatta uskaltaudun suosittelemaan kirjaa myös lapsettomuudesta kärsiville - musta huumori auttaa ehkä näkemään asioita toisesta vinkkelistä, keventää taakkaa, antaa voimaa jatkaa ja jos ei muuta niin ainakin saa hetken nauraa elämänmakuisille selviytymisvinkeille.
Seuraavaksi postilaatikkoon pitäisi kolahtaa Ei kenenkään äiti. Ristiriitaisin tuntein odotan sitä ja lähestyvää ensimmäistä äitienpäivääni.
*linkkejä päivitetty 6.5.
Ensimmäisen luokan oppilaat keskustelivat erään perheen valokuvasta. Kuvassa pienimmän pojan hiukset olivat eriväriset kuin muun perheen. Yksi luokan pojista arveli että poika oli adoptoitu, johon eräs tytöistä sanoi: "Minä tiedän siitä ihan kaiken, sillä minut on adoptoitu." Positiivista hyvänmielen aamupostia voi tilata täältä.
"Mitä adoptio sitten tarkoittaa?" poika kysyi. "Se tarkoittaa sitä", tyttö vastasi, "että lapsi ei kasva äidin vatsassa, vaan hänen sydämessään."
Puutarhassa tonkimista, ihmettelyä ja sitten lisää lunta. Toisaalta oli ihanaa, kun ruskea maa olikin aamulla puhtaan valkoinen ja auringon noustua iski lumisokeus kuin Lapin hangilla hiihdellessä. Aivot ovat olleet varattuna kaikenlaiselle, koulutuksia joka viikko ja töihinpaluuta pähkäillessä muulloin. Ihanaa vertaistukea pridekurssilaisten tapaamisessa ♥
Koulutuksissa korvan taakse jäi itämään uusia asioita, jotka antavat arjen ilmiöille ja asioille nimen. Myötätuntouupumus. DDP-terapia. Työnohjaus. Lähdin etsimään lisää tietoa ja sitähän piisaa. Palataan niihin vielä.
Ahaa-elämyksiä: sain ohjaajalta artikkelin terapeuttisesta vanhemmuudesta ja nyt melkein vuoden sijaisäitiyden jälkeen tajusin ettei kaikki vanhemmuus olekaan samanlaista. Adoptio- ja sijaisvanhemmuudessa yhtenä isona elementtinä on korjaavuus. Jotain on mennyt rikki ja sen korjaaminen on oma matkansa, jokainen tarina on omanlaisensa. Biologisessa vanhemmuudessa vastasyntyneen kanssa lähdetään puhtaalta pöydältä ja yhteistä tarinaa rakennetaan päivä päivältä.
Omaa jaksamista pitää vaalia ja omat rajansa pitää tuntea. Taas kerran ihmettelen miten sijaisvanhemmat ovat pärjänneet ennen pridekoulutuksia? Ja kaikkea tätä miettiessäni mieleeni palasi tyyneysrukous:
Ilahduin törmätessäni Pelastakaa Lapset -lehdessä (3/2011) koulutusilmoitukseen Kutsuttu välittämään, adoptio mahdollisuutena yllätysraskaustilanteessa. Ja eikun googlaamaan!
Kutsuttu välittämään koulutuspäivä 12.5.2011
Olen kuullut usealta taholta sen, että Suomessa ei ole todellista vaihtoehtoa abortille. Nyt löysin viitteitä siihen, että tahtoa vaihtoehdon tarjoamiseen löytyy. Eri asia sitten on, miten tieto leviää kentälle terveydenhoitajien, neuvolahenkilökunnan ja sosiaalityöntekijöiden suuntaan. Murheellisten laulujen maassa asenneilmasto kaipaisi myös päivitystä, adoptioon antaminen koetaan vähintään yhtä häpeälliseksi kuin abortti. Miksi?
Kriisiraskaus-termi vilahti jossain sivustolla, siitä jää suuhun aika ikävä jälkimaku... kriisiksi se muodostuu jos naisella ei ole apua ja tukea vaikeassa tilanteessa. Reilun 10 000:n abortin joukossa on luultavasti naisia, jotka eivät halua äidiksi, mutta eivät halua myöskään tappaa sikiötä. En ota kantaa kenenkään henkilökohtaisiin valintoihin, kannatan vaihtoehtojen tarjoamista.
Voi mahatauti! Pieni sai kunnon oksennustaudin ja paino tippui parissa päivässä 1300g vaikka hän joi ihan hyvin kokoajan. Kun oksentaminen sitten loppui, vointi ei lähtenyt paranemaan normaalisti ja lähdettiin lääkäriin. Sieltä tietysti osastolle antibiootti- ja nestetiputukseen yhdeksi päiväksi. Syömisen kanssa oltiin melkein lähtöruudussa, vain nestemäistä ja velliä suostui ottamaan suuhunsa kotiinpaluun jälkeen. Vauva-aikojen syömisongelmat aktivoituivat ilmeisesti uusiksi, mutta onneksi meillä on siihen hyvät konstit keksitty jo heti viime keväänä: vitamiinivelliä pullosta ja ihan pikkuvauvan sylisyöttöasentoon. Ihan parissa päivässä alkoi tilanne parantumaan ja nyt parissa viikossa on kiritty painonmenetys takaisin, sekä vähän päälle :)
Sosiaalityöntekijä päätti että yksi vanhempien tapaaminen perutaan, jotta Pieni saa toipua rauhassa eikä mitään lisäharmia tule syömisen kanssa. Vanhemmat olivat siitä onneksi ihan samaa mieltä, suuri helpotus!
Väsyneenä ja huolestuneena olen aina itkuherkkä, liikutun sekä kaikesta ihanasta että kamalasta kyyneliin. Mutta nyt blogimaailman suru-uutinen todella pysäytti, kauan odotetun pienen pojan äiti kuoli synnytyskomplikaatioon ja isä jäi yksin pienen prinssinsä kanssa. Olen itkenyt äidin ja perheen kohtaloa jo monena iltana, vaikka kyseessä oli minulle tuntematon blogisti. Tuo samainen kohtalo painoi meidän vaakakupissamme raskaasti kun päätimme luopua hoidoista, vaikka riskin sanottiin olevan pieni mutta kuitenkin suurempi kuin keskivertosynnyttäjällä. Tilastojen mukaan äitiyskuolleisuus on Suomessa alhainen; 3-7 / 100 000 synnytystä, eli 1-4 äitiä kuolee vuodessa.
Elämä ei saisi mennä noin. Ja silti se vaan joskus menee. Olen niin pahoillani pienen pojan ja hänen perheensä puolesta. Sydämeen sattuu.
Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalle ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.
(Vuokko Laatio)
Viime keväänä Pienen mukana tuli Minun kirjani, jota olemme täyttäneet siltä osin kuin me olemme kulkeneet hänen rinnallaan. Sukulaisilta ja työntekijöiltä olemme saaneet tiedonmurusia joita kirjaamme muistiin. Tähän mennessä vanhemmat eivät ole halunneet osallistua siihen, mutta tällä viikolla posti toi mukanaan valokuvia synnytyssairaalasta ja pienen lapun jossa oli syntymäpaino ja -pituus. Perhetyöntekijä oli käynyt äidin kanssa läpi Pienen elämäntarinaa ja äiti oli tajunnut kuinka tärkeitä kuvat ovat aikanaan Pienelle itselleen. Taas tuntui konkreettisesti siltä, että kokoamme pala palalta isoa palapeliä. Pridessä puhuttiin lapsen kartan piirtämisestä; mistä olen tullut, missä olen nyt ja mihin olen menossa.
Olemme monta kertaa päivässä ihastelleet valokuvaa, jossa Pieni on ryppyisenä nyyttinä sairaalan lämpökaapissa. Kaikista maailman vauvakuvista se on ihanin, söpöin ja liikuttavin. Siinä on meidän pienokaisemme matkansa alkumetreillä siellä jossain.
Tajusin että tänään on kulunut tasan vuosi siitä kun aloitin blogin. Yli 4400 kävijää! Kiitos kaikille kommenteista ja viesteistä!
Sain jo marraskuussa Green Turtlelta haasteen, joka on aikapulan vuoksi vaan siirtynyt ja siirtynyt to do-listalla eteenpäin. Kiitos haasteesta! On mielenkiintoista lukea juttuja kirjoittajista blogilandiassa, joten päätin vastata haasteeseen jatkokertomuksena (22.12.- ) Lisään kohdan aina kun mieleen putkahtaa jotain. Pitäisi siis saada kasaan 25 asiaa itsestään ja heittää haaste eteenpäin.
1. Rakastan joulun aikaa, en markkinahössötystä vaan pysähtymistä ja yhdessäoloa läheisten kanssa.
2. Tähtösemme laskettu aika olisi ollut 25.12.
3. Joulu ei tule ilman Lumiukkoa.
4. Yritän aina nähdä asiat ja tilanteet mahdollisimman monelta kantilta.
5. Epäoikeudenmukaisuus ja suvaitsemattomuus saavat vereni kiehumaan.
6. Intiaaneilla on vanha viisaus: Älä tuomitse ihmistä ennen kuin olet kävellyt viikon hänen mokkasiineissaan.
7. Vain mieheni tietää että kirjoitan blogia.
8. Luotan intuitioon.
9. Pidän filosofisista pohdinnoista ja eri uskonnot kiinnostavat minua. Da Vinci -koodi räjäytti pankin, en äkkiä muista toista lukemaani kirjaa joka olisi saanut minut pohtimaan asioita uudessa valossa niin perusteellisesti.
10. En pidä kiertelystä, arvostan suoraa puhetta ja avoimuutta. Sekä käytöstapoja.
11. Siitä huolimatta en (vieläkään) ymmärrä niitä ihmisiä, jotka kysyvät "no koskas te aiotte tehdä lapsia?". On asioita, jotka eivät kuulu muille.
12. Meille on tehty yhteensä 9 alkionsiirtoa.
13. En olisi selvinnyt siitä kaikesta ilman vertaistukea.
14. Toive isosta perheestä katosi matkan varrella, mutta Pienen myötä se on taas löytänyt tiensä ajatuksiimme.
15. Pidän siististä kodista, ajatus ja henki kulkee siistissä paikassa paremmin. En pidä ikkunoiden pesemisestä enkä tiskaamisesta.
16. Yritän hidastaa.
17. Työkalupakin uusin apuväline, ainakin muistutukseksi siitä mikä on olennaista.
18. Kerään lehdistä, kirjoista, netistä ja milloin mistäkin viisauksia pahan päivän varalle. Kun tuntuu että on pää solmussa ja punainen lanka hukassa, istun alas selailemaan laatikkoa. Tähän mennessä sieltä on aina löytynyt puhtia, ahaa-elämyksiä tai uusi näkökulma, josta on ollut hyvä jatkaa. Tai ainakin saa naureskella ihanille jutuille niin että solmukin unohtuu siinä sivussa.
19. Haluaisin kertoa blogissa enemmän sijaisperheen elämästä, arjestamme Pienen kanssa. Mutta pride-valmennuksessa kiellettiin jakamasta mitään mm. sosiaalisessa mediassa, ei tietoja eikä kuvia. Kerron siis sen verran kun voin kertoa ilman että kenenkään tietosuojaa tai oikeuksia loukataan.
20. Elämme ihan tavallista taaperoperheen elämää, valmennus ja alan kirjat auttavat ottamaan Pienen erityistarpeet huomioon. Tällä hetkellä ei sen erityisempää kuin että herkillä tuntosarvilla huomaa kun hänen pitää saada olla taas ihan ihan pieni vähän aikaa. Sitten jaksaa taas jatkaa matkaa taaperon saappaissa.
21. Kun lapsettomille hoetaan "ainahan te voitte adoptoida", niin sijaisvanhemmille hoetaan "voi että on hienoa, miten te viitsitte hoitaa muiden lapsia". Niin. Mitäs siihen sitten sanois...
22. Olen ollut surullinen Victorian ja Catherinen puolesta, kuninkaallisten mahojen kyttäys on jotain ihan muuta kuin mihin itse tuskastuin ja tuskastun vieläkin. Nyt olen pahoillani Jenni Haukion puolesta - presidentin puoliso, viestintäpäällikkö ja runoilija leipaistiin maan äidiksi jo ennenkuin kaikki äänet oli laskettu. Ensimmäinen julkikyttääjä jo osui silmääni jonkun lehden palstalla - "koska saamme kuulla pienten jalkojen tepsutusta Mäntyniemessä..." Anna mun kaikki kestää.
23. On ihana lukea toisista blogeista sijaisperheen arjesta, niinpä päätin että yritän kirjoitella ihan tavallisia juttuja tänne meidän arjesta. Pieni tuli lapseksi meidän perheeseen ja tämä on meidän perheen elämää. Olen ehkä liiaksi ottanut huomioon kaikkia oletuksia, suosituksia, rajoituksia ja muita ihmisiä. Nyt otan takaisin oman elämäni ohjakset. Ja kaivan kirjahyllystä Anna Perhon kirjan esiin :)
24. Tempperamenttini on itäistä nopeaa laatua. Kiehahdan ja lepyn suunnilleen yhtä nopeasti. Joistain asioista jaksan olla suivaantunut aikani, mutta yritän kääntää sen voimavaraksi - äkäisenä esim siivoaminen sujuu yllättävän sutjakkaasti. Jos tarvitsen voimavaroja jostain niin muistelen sitä hetkeä kun naapuri kantoi viime keväänä sisään kassillisen käytettyjä kestovaippoja ja pöyristyi, kun annoin ne takaisin ja yritin selittää että nyt on vähän muutakin hommaa kuin kestovaippailun opettelu. Paheksui kertakäyttövaippojen käyttöäni eikä suostunut ymmärtämään että lastensuojelulapsen kanssa aika ja energia menee muuhun. Ekoilu on lähellä sydäntäni ja olen kierrätysintoilija (ja olen joka päivä pahoillani vaippakasasta roskiksessa), ehkä seuraavalla kierroksella aivokapasiteettia riittää myös kestovaipoille. Niin että siivouspäivänä ajattelen aina kestovaippoja. Tässä vielä project maman kestovaippalausunto.
25. Jos arvelet tunnistavasi minut, niin pidetäänhän se meidän välisenä arveluna? (heitä viestillä niin voidaan arvella yhdessä..) Kiitos ♥
Siinäpä se. Haasteen saa napata tästä jos koet vetoa siihen :)
